Uusi arki sinkkuvanhempana

-

Noin puolen vuoden erossa asumisen jälkeen alkaa uuden asumismuodon käytännön plussat ja miinukset pikkuhiljaa muodostumaan. 


+ Selkeämpi vastuunjako

Olen sen tyyppinen ihminen, että kaipaan selkeyttä, jotta voin keskittyä. Kun lapset ovat vuorotellen yhden vanhemman luona, ei lastenhoidon ja vastuun jakaminen voisi olla selkeämpää. Eli kun lapset ovat luonani, huomio ja energia keskittyy heihin, ja kun he ovat isänsä luona, voin hyvällä omallatunnolla keskittyä ystäviin, liikkumiseen ja kirjoittamiseen tai opiskeluihin. Tämä vähentää myös tunnetta siitä, että iltaisin kun olen lasten kanssa, pitäisi jokainen "vapaa" hetki käyttää hyväksi, selailla somea tai tehdä jotain muuta. Se tekee arjesta rauhallisempaa. 


– Vaihtopenkki on tyhjä

Elämä on enemmän on/off. Jos sattuu illalla olemaan väsynyt, ei olekaan toista vanhempaa vieressä joka voisi tulla kentälle mikäli tuntee, että viiden minuutin tauko tekisi hyvää. Toki sen tauon voi ottaa kun lapset ovat luonani, mutta periaatteellisella tasolla pötköttely on mielestäni helpompaa, jos toinen ottaa siinä samalla ohjat. Ja vaikka tietää, että seuraavana iltana lapset ovat isänsä luona ja voi levätä, lukea, juosta tai katsoa sarjoja minkä jaksaa, ei se aina auta äkilliseen iltakoomaan.



+ Enemmän aikaa lapsille erikseen

Lapset ovat ajoittain erillään, eli erikseen toisen vanhemman luona, ja uskoakseni se vahvistaa vanhemman sidettä juuri kyseisen lapsen kanssa. Voi rauhassa keskittyä juuri hänen juttuihinsa ja antaa lapselle jakamattoman huomionsa. Se on aika ihanaa.


– Perhedynamiikka muuttuu

Lapsilta jää pois arjessa se, että heidän kanssaan asuu kaksi vanhempaa, jotka hoitavat heitä yhdessä ja tuovat omat energiansa pakkaan. Toinen lapsistani totesi, että hänellä on nyt aina ikävä jompaakumpaa vanhempaa. Se kirpaisi tietenkin. Puuhaamme kaikenlaista yhdessä kaikki neljä viikonloppuisin, mutta suurin osa elämästä on kuitenkin arkipäivää. 


+ Kasvu itsenäisenä vanhempana

Tunnen kasvavani vanhempana, kun vaihtoehtoja ei ole. Sellaiset tilanteet, jotka lasten isä on yhdessä asumisen aikana ottanut hoitaakseen, koska hän on niissä yksinkertaisesti pärjännyt paremmin, ovat nyt minun vastuullani selvittää. Se on haasteellista, mutta samalla palkitsevaa, kun vaikka lähdemme kouluun ja dagikseen niin, että kaikilla on suhteellisen hyvä mieli, vaikka vielä viisi minuuttia sitten toinen repi vaatteita päältään pois ja toinen meinasi, ettei ikipäivänä lähde mihinkään. 








Ja vielä yksi. Omia lapsia tulee ajoittain kova ikävä.






Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mitä kuuluu?

-
Kuva
Hellurei ja hellät tunteet! Reilut kaksi ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Mitä tänä aikana on tapahtunut?   1.) Freddy sai uuden kodin. Koiramme ei valitettavasti viihtynyt kaupunkilaiskaksiossa niin hyvin, kuin olisin toivonut. Hän kaipasi enemmän tilaa ja toimintaa, kuin pystyin hänelle antamaan. Kypsyttelin lopullista päätöstä koiramme luopumisesta yli vuoden, ennen kuin uskalsin päästää irti.  Nyt Freddy asuu inkoolaisen perheen luona omakotitalossa luonnon helmassa, ja hänellä on oma piha, jossa voi juosta vapaana. Rappukäytävän häiritsevät äänet, pitkät iltapäivät pienessä kodissa ja stressaavat kadunylitykset ovat historiaa, mutta samalla katosivat ihanat metsälenkit, yhteiset päiväunet ja lasten koirasta saama ilo.  Kävimme tyttäreni kanssa moikkaamassa Freddyä kesällä ja hän vaikuttaa voivan oikein hyvin. Lempihommiin kuuluu ilmeisesti laserpilkun jahtaaminen, varmasti jonkinlainen paimenkoiran pelastus jos lampaita ei satu ole...
Lue lisää

Jag vill så gärna ta hand om dem

-
Kuva
Min dotter började ettan i höst. På förskolan hade hon tre fantastiska småbarnspedagoger som gjorde ett proffsigt jobb och skapade en trygg stämning inför skolstarten. Så behöver det tyvärr inte alltid vara. Den här krönikan skrev jag för Kyrkpressen våren 2024.  Jag skulle gå sönder om jag fortsatte med det här. Insikten är glasklar när den kommer, bara några timmar in på det nya jobbet, i det nya megadagiset.     Jag vill så gärna ta hand om barnen, det är en nyfunnen vilja i mig, en källa som öppnat sig. Ett av barnen, en pojke, får jag genast veta är den svåraste. Han gör si, han gör så, kräver en massa, vill sitta i famnen, släpper aldrig i taget. ”Sen lider ju de andra barnen.” Totalt är det en grupp med cirka tolv barn på 1-3 år. Flera av barnen har precis börjat på dagis. Jag med, som vikarie.   Personalen har hängt fina skyltar på väggarna. Barnen är kapabla, de ska lära sig om ett miljövänligt sätt att leva, om att vara sparsamma och nöja sig med mindre. V...
Lue lisää

Att lära känna sig själv igen

-
Kuva
Att skiljas innebär att lära känna sig själv igen. Vem är jag nu, i den här nya livssituationen? Vad gör mig ledsen, glad? Vem är jag när jag inte har stödet av en partner, men inte heller tyngden av en relation som inte fungerar eller har fungerat på länge? Vem är jag när inte begränsas av en relation och de förpliktelser (inbillade och sanna) som kommer med den? Hur är jag som förälder? Vän? Vem är jag när allt äntligen får komma fram, sippra ut i det fria? Det är inte lätt, att släppa. Jiis så svårt det är. I stunder av ensamhet och oro saknar jag inte bara honom, utan även mig själv med honom. Den mjuka, bekräftande tillvaron.  Men ändå, ansvaret har alltid varit mitt. Ansvaret att ta hand om mig själv. Att säga nej och ja. Det är bara så väldigt mycket tydligare nu. 
Lue lisää