Hiilidioksidi ja kolmesataa sukupolvea

-

Tiedättekö, kuinka kauan hiilidioksidi säilyy planeettamme ilmakehässä? Kolmensadan sukupolven ajan. Ymmärrys siitä, miten väkivaltaisesti käyttäydymme tulevia sukupolvia kohtaan riistämällä heiltä mahdollisuuden, no, elämään, tuli selväksi Climate Change - A transdisciplinary perspective- kurssilla, jota käyn etänä Tukholman yliopistolla. 



Ensimmäisellä luennolla puhuttiin antroposeenista, eli ajasta, jolloin ihmisestä on tullut merkittävä planeetan geologiaan ja ekosyysteemeihin vaikuttava tekijä. Oli myös puhetta siitä, miten ihminen nykymaailmassa (ainakin länsimaissa) synkkaa, eli miten ihminen virittäytyy. Onko kyse sellaisesta elämästä, jossa onnellisuus tulee lyhyistä vai pitkän aikavälin teoista? 

Onko kicksit saatava ja etelään lennettävä kesken talven, koska ei yksinkertaisesti jaksaisi muuten? Kuinka paljon painaa oma onni ja kuinka paljon tulevien sukupolvien mahdollisuus elämään? Miten työelämän ja yhteiskunnan tahti vaikuttaa siihen, ettei moni nosta katsetta kauemmas kuin ehkä seuraavaan vuoteen, tai korkeintaan viiden vuoden päähän? 

Käytännössä siis yhteiskunta on viritetty niin, että fokus on seuraavassa palkkapäivässä, kvartaalissa, tai ehkä viiden vuoden päässä, kun se oikeastaan pitäisi olla paljon, paljon kauemmas tulevaisuudessa.


   Vuonna 2011 tekemäni Pariisiin matkan hiilidioksidipäästöt säilyvät ilmakehässä satoja vuosia. 

Kurssin vetäjä kehotti meitä miettimään, mitä jätämme jälkeemme kun itse olemme kauan sitten kuolleet. Vastaukset olivat aika synkkiä. Tuhoutuneita ekosysteemejä, saastuneita ja muoviroskaisia meriä, saastunutta maata ja ennen kaikkea, planeetan joka lämpenee ja sitä kautta tekee elämän hankalaksi, ellei mahdottomaksi, tuleville sukupolville. 

Ennen homma meni niin, että mitä stressaantuneempi olin, sitä enemmän kaipaisin nopeita "kicksejä". Eli sitä enemmän selailin vaikka somea, sen sijaan, että olisin lukenut kirjaa, tai vain ottanut koppia omista tuntemuksista. Hiljaisemman ja vähemmän "kicksihakuisen" elämäntyylin omaksuminen vaatii luultavasti juuri sitä, että itse irtaantuu niistä malleista, jotka määrittelevät, mikä minulle on tärkeää. Että tekee tavallaan pesäeroa yhteiskunnan määrittämiin normeihin ja alkaa hiljalleen toteuttaa sitä omaa sisäistä kutsumusta tai sitä, mikä antaa itselle rauhallisen mielen.

Ehkei olisi ihan hullu ajatus ottaa mallia luonnon kiertokulusta, jossa talvi on levon ja jopa "pienen kuoleman" aikaa. Kaiken ei tarvitse olla huippuunsa viritetty koko ajan. Joskus on rauhoituttava, levättävä, surettava ja annettava itsensä syntyä uudelleen. 




Juuri siitä tässä opintovapaassa on kyse. Antaa asioiden jyllätä sydämessä ja raivata tilaa jollekin uudelle.



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mitä kuuluu?

-
Kuva
Hellurei ja hellät tunteet! Reilut kaksi ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Mitä tänä aikana on tapahtunut?   1.) Freddy sai uuden kodin. Koiramme ei valitettavasti viihtynyt kaupunkilaiskaksiossa niin hyvin, kuin olisin toivonut. Hän kaipasi enemmän tilaa ja toimintaa, kuin pystyin hänelle antamaan. Kypsyttelin lopullista päätöstä koiramme luopumisesta yli vuoden, ennen kuin uskalsin päästää irti.  Nyt Freddy asuu inkoolaisen perheen luona omakotitalossa luonnon helmassa, ja hänellä on oma piha, jossa voi juosta vapaana. Rappukäytävän häiritsevät äänet, pitkät iltapäivät pienessä kodissa ja stressaavat kadunylitykset ovat historiaa, mutta samalla katosivat ihanat metsälenkit, yhteiset päiväunet ja lasten koirasta saama ilo.  Kävimme tyttäreni kanssa moikkaamassa Freddyä kesällä ja hän vaikuttaa voivan oikein hyvin. Lempihommiin kuuluu ilmeisesti laserpilkun jahtaaminen, varmasti jonkinlainen paimenkoiran pelastus jos lampaita ei satu ole...
Lue lisää

Jag vill så gärna ta hand om dem

-
Kuva
Min dotter började ettan i höst. På förskolan hade hon tre fantastiska småbarnspedagoger som gjorde ett proffsigt jobb och skapade en trygg stämning inför skolstarten. Så behöver det tyvärr inte alltid vara. Den här krönikan skrev jag för Kyrkpressen våren 2024.  Jag skulle gå sönder om jag fortsatte med det här. Insikten är glasklar när den kommer, bara några timmar in på det nya jobbet, i det nya megadagiset.     Jag vill så gärna ta hand om barnen, det är en nyfunnen vilja i mig, en källa som öppnat sig. Ett av barnen, en pojke, får jag genast veta är den svåraste. Han gör si, han gör så, kräver en massa, vill sitta i famnen, släpper aldrig i taget. ”Sen lider ju de andra barnen.” Totalt är det en grupp med cirka tolv barn på 1-3 år. Flera av barnen har precis börjat på dagis. Jag med, som vikarie.   Personalen har hängt fina skyltar på väggarna. Barnen är kapabla, de ska lära sig om ett miljövänligt sätt att leva, om att vara sparsamma och nöja sig med mindre. V...
Lue lisää

Att lära känna sig själv igen

-
Kuva
Att skiljas innebär att lära känna sig själv igen. Vem är jag nu, i den här nya livssituationen? Vad gör mig ledsen, glad? Vem är jag när jag inte har stödet av en partner, men inte heller tyngden av en relation som inte fungerar eller har fungerat på länge? Vem är jag när inte begränsas av en relation och de förpliktelser (inbillade och sanna) som kommer med den? Hur är jag som förälder? Vän? Vem är jag när allt äntligen får komma fram, sippra ut i det fria? Det är inte lätt, att släppa. Jiis så svårt det är. I stunder av ensamhet och oro saknar jag inte bara honom, utan även mig själv med honom. Den mjuka, bekräftande tillvaron.  Men ändå, ansvaret har alltid varit mitt. Ansvaret att ta hand om mig själv. Att säga nej och ja. Det är bara så väldigt mycket tydligare nu. 
Lue lisää