Rivarista kaupunkikaksioon

Muutimme viime kesänä rivitalostamme Tukholman naapurikunnasta, Nackasta, Helsingin Lauttasaareen ja kahteen eri kaksioon. Nackassa rivitalossamme oli yhteensä 120 neliötä tilaa kahdessa kerroksessa, ja lisäksi kellarikerros pesutupien ja varastojen kera, sekin 60 neliötä. Talossa oli jopa oma sauna, ei mikään häävi, mutta kuitenkin, suhteellinen harvinaisuus ruotsalaisessa omakotitalossa tuo sauna kai edelleen on.  

Kuvia katsellessa muistan ihanat kesäpäivät, kun lapset leikkivät yhdessä niityllä. Muistan naapureiden kanssa vietetyt grillijuhlat, kahvittelut, lyhyet kuulumisten päivitykset. Muistan, kun kävimme naapuriperheen kanssa kalastamassa, uimassa, ja juomassa viiniä rannassa. Erityisesti kuluneen vuoden aikana ystävystyin toisen äidin kanssa, ja oli ihanaa, että läheinen ystävä asui vain parin sadan metrin päässä. 

Kuvat tuovat kuitenkin myös mieleen tutun tunteen siitä, ettemme saaneet taloa ja pihaa koskaan ihan valmiiksi. Nackan rivitalomme oli rakennettu 1974. Kaksi vanhaa vessaa remontoimme, samoin keittiön, ja maalasimme tai tapetoimme kaikki pinnat, vaihdoimme lattioita. Tämä kaikki silloin, kun jo asuimme talossa. Puhumattakaan sisustuksesta, jota muutimme ainakin sata kertaa. Puinen terassi olisi pitänyt pestä ja hioa joka toinen vuosi (teimme sen kerran). 

Aina oli jotain muutettavaa, korjattavaa, jotain mihin olisi pitänyt laittaa kymmeniätuhansia kruunuja lisää. Emme oikein koskaan päässeet niin sanotusti maaliin, ja siinä voi kyllä nähdä tiettyä symboliikkaa, jos haluaa. Tai sanotaanko näin, että joku siinä paikassa hiersi ihan alusta asti, ja sitä tunnetta vastaan taisteleminen vei energiaa, jota olisi tarvittu kolmikerroksisen rivarin kodin luomiseksi. Talo oli jossakin määrin meille liian iso. Se oli liian kaukana kaikesta, eikä koko sosiaalista elämää kannata rakentaa naapurisuhteiden varaan. 

Nyt kotoani kestää 10 sekuntia metrolle ja sillä taas hurauttaa noin kolmessa minuutissa Kamppiin. Nautin suunnattomasti siitä, että ravintolat, kaupat ja ennen kaikkea omat ystävät ja perhe ovat lähellä ja että joka paikkaan on niin helppo mennä, ilman, että siitä tuli kokopäivän projekti.  Voin vaikka käydä ystävän kanssa lounaskävelyllä ja siskon perheen kanssa syömässä - mitä suunnatonta luksusta. Läheltä löytyy kuitenkin edelleen luontoa, merta, ja sellaista pikkukylän henkeä, jonka uskon tekevän sielulleni hyvää. Tavaran määrä on myös vähentynyt, kun neliöitä on 180 sijasta reilu 50.

Isompi ei siis todellakaan aina ole parempi.