Paluumuuttaja

Hellurei ja hellät tunteet! Reilut kaksi ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Mitä tänä aikana on tapahtunut?   1.) Freddy sai uuden kodin. Koiramme ei valitettavasti viihtynyt kaupunkilaiskaksiossa niin hyvin, kuin olisin toivonut. Hän kaipasi enemmän tilaa ja toimintaa, kuin pystyin hänelle antamaan. Kypsyttelin lopullista päätöstä koiramme luopumisesta yli vuoden, ennen kuin uskalsin päästää irti.  Nyt Freddy asuu inkoolaisen perheen luona omakotitalossa luonnon helmassa, ja hänellä on oma piha, jossa voi juosta vapaana. Rappukäytävän häiritsevät äänet, pitkät iltapäivät pienessä kodissa ja stressaavat kadunylitykset ovat historiaa, mutta samalla katosivat ihanat metsälenkit, yhteiset päiväunet ja lasten koirasta saama ilo.  Kävimme tyttäreni kanssa moikkaamassa Freddyä kesällä ja hän vaikuttaa voivan oikein hyvin. Lempihommiin kuuluu ilmeisesti laserpilkun jahtaaminen, varmasti jonkinlainen paimenkoiran pelastus jos lampaita ei satu ole...

Att skiljas innebär att lära känna sig själv igen. Vem är jag nu, i den här nya livssituationen? Vad gör mig ledsen, glad? Vem är jag när jag inte har stödet av en partner, men inte heller tyngden av en relation som inte fungerar eller har fungerat på länge? Vem är jag när inte begränsas av en relation och de förpliktelser (inbillade och sanna) som kommer med den? Hur är jag som förälder? Vän? Vem är jag när allt äntligen får komma fram, sippra ut i det fria? Det är inte lätt, att släppa. Jiis så svårt det är. I stunder av ensamhet och oro saknar jag inte bara honom, utan även mig själv med honom. Den mjuka, bekräftande tillvaron.  Men ändå, ansvaret har alltid varit mitt. Ansvaret att ta hand om mig själv. Att säga nej och ja. Det är bara så väldigt mycket tydligare nu. 

Kasvattajaltaansa Hopealehden Supernovan nimen saanut pentu saapui meille kaksi viikkoa sitten. Tai siis, haimme hänet Järvenpäästä koko perheen voimin. Hän on sosiaalinen, leikkisä, fiksu ja hellyttävä pieni shetlanninlammaskoira. Olinkin unohtanut, kuinka ihanalta tuntuu, kun perheessä on taas nelijalkainen jäsen. Tassujen ropina lattiaa vasten kun hän saapuu tervehtimään, hurja vauhti, johon hän kiihdyttää, kun laukkaa luokse, uteliaisuus, halu tehdä, mitä häneltä pyydämme (kun luvassa on herkkupala), yhteinen kieli, jota pikkuhiljaa opimme. Tervetuloa laumaan, Freddy! 💚

Päiväkodissa oli järkätty ihanat wappujuhlat. Ruotsissa ei tunneta niinkään wappupalloja, eli tämä oli meille uusi tuttavuus. Vanhemman lapseni pallo karkasi kotimatkalla. Se roikkuu edelleen puussa, tyhjenee hiljalleen. Itse on välillä hieman samankaltainen olo kuin tuolla vappupallolla, kun kevät koittaa. On jotenkin ihan harmaa olo sisältä ja ilmat ikään kuin pihalla, pitkän talven jäljiltä. Vaikka valo ja kevät ovat ihania, niin usein tuntuu siltä, etten ihan ehdi kevään kelkkaan mukaan. Ei se talvi yllätä, vaan se kevät ja valo, jotka yhtäkkiä tulevat takaisin! Joskus juhannuksen tienoilla alan sitten ymmärtää, että en tosiaan tarvitse talvitakkia enää. Pitäisi tehdä sellaisen vanhemman vuosihuolto juuri tässä kevään kynnyksellä, jotta voisi heittää tämän henkisen talviturkin päältään pois hieman aiemmin. Enää alle kuukausi koululaisten kesäloman alkuun...!

Tiedättekö, kuinka kauan hiilidioksidi säilyy planeettamme ilmakehässä? Kolmensadan sukupolven ajan. Ymmärrys siitä, miten väkivaltaisesti käyttäydymme tulevia sukupolvia kohtaan riistämällä heiltä mahdollisuuden, no, elämään, tuli selväksi  Climate Change - A transdisciplinary perspective - kurssilla, jota käyn etänä Tukholman yliopistolla.  Ensimmäisellä luennolla puhuttiin antroposeenista, eli ajasta, jolloin ihmisestä on tullut merkittävä planeetan geologiaan ja ekosyysteemeihin vaikuttava tekijä. Oli myös puhetta siitä, miten ihminen nykymaailmassa (ainakin länsimaissa) synkkaa, eli miten ihminen virittäytyy. Onko kyse sellaisesta elämästä, jossa onnellisuus tulee lyhyistä vai pitkän aikavälin teoista?  Onko kicksit saatava ja etelään lennettävä kesken talven, koska ei yksinkertaisesti jaksaisi muuten? Kuinka paljon painaa oma onni ja kuinka paljon tulevien sukupolvien mahdollisuus elämään? Miten työelämän ja yhteiskunnan tahti vaikuttaa siihen, ettei moni nost...

Muutimme viime kesänä rivitalostamme Tukholman naapurikunnasta, Nackasta, Helsingin Lauttasaareen ja kahteen eri kaksioon. Nackassa rivitalossamme oli yhteensä 120 neliötä tilaa kahdessa kerroksessa, ja lisäksi kellarikerros pesutupien ja varastojen kera, sekin 60 neliötä. Talossa oli jopa oma sauna, ei mikään häävi, mutta kuitenkin, suhteellinen harvinaisuus ruotsalaisessa omakotitalossa tuo sauna kai edelleen on.   Kuvia katsellessa muistan ihanat kesäpäivät, kun lapset leikkivät yhdessä niityllä. Muistan naapureiden kanssa vietetyt grillijuhlat, kahvittelut, lyhyet kuulumisten päivitykset. Muistan, kun kävimme naapuriperheen kanssa kalastamassa, uimassa, ja juomassa viiniä rannassa. Erityisesti kuluneen vuoden aikana ystävystyin toisen äidin kanssa, ja oli ihanaa, että läheinen ystävä asui vain parin sadan metrin päässä.  Kuvat tuovat kuitenkin myös mieleen tutun tunteen siitä, ettemme saaneet taloa ja pihaa koskaan ihan valmiiksi. Nackan rivitalomme oli rakennettu 197...